Masennus ei katoa hetkessä

26. lokakuuta 2020

Halusin tulla tällä kertaa kirjoittelemaan omia kokemuksia liittyeen masennukseen, koska niitä on tässä muutaman kuukauden aikana kertynyt. Tämäkin on aihe, josta on tuntuu vaikealta kirjoittaa, mutta on ehdottomasti sellainen, josta jollain tapaa täytyy kirjoittaa. Postauksen kuvina toimii maisemakuvat syyskuulta, jotka otin samalla hetkellä, kun mielessä pyöri ne synkät ajatukset.


En edes tiedä mistä olisi järkevää aloittaa. Ehkä aloitan siitä, kuinka kauan olen ollutkaan masentunut? Ja mitkä asiat siihen on oikeasti vaikuttanut? Sitä on vaikea sanoa, koska olen sairastunut tähän masennukseen, mutta tiedän että siihen vaikuttaa hyvin moni asia jo sieltä lapsuudesta lähtien. Hyvin monta vuotta tämä masennus on ollut läsnä elämässäni. Olen monta kertaa ajatellut hakevani apua, kun tilanne on ollut paha, mutta silti en ole sitä hakenut. En edes silloin, kun minulle on suoraan sanottu, että sun täytyy hakea apua. Elokuussa kuitenkin tapahtui jotain, joka sai minut vihdoin hakemaan apua. Ja voin kertoa, ettei se ollut helppoa.



Täytyy sanoa, etten yhtään ihmettele miksi moni ihminen mielummin päättää päivänsä oman käden kautta, koska ihan oikeasti se avun saanti mielenterveysongelmiin on todella vaikeaa. Sain ensimmäisenä ajan työterveyshoitajalle ja ajan myös lääkärille, joka oli viikkoa myöhemmin. Käynti työterveyshoitajalle ei mennyt aivan putkeen, koska lähdin sieltä tapaamisesti kyyneleet silmissä ja olisin ollut valmis luovuttamaan jo siinä vaiheessa. Vaikka avauduin tälle hoitajalle jonkun verran elämäni kipupisteistä, silti minulla oli sellainen tunne, että menin esittämään sinne jotain masentunutta. Tämä hoitaja keskittyi oikeastaan vain minun nukkumiseen. No, on totta että jos nukkuisin paremmin, saattaisin olla pirteämpi, mutta toisaalta muuttaako se mitään, koska olen aina nukkunut huonosti. Lisäksi se pelkkä nukkuminen ei poista mun ongelmia. Onneksi minulla oli kuitenkin se lääkäriaika jo varattu.


Lääkärin luona aluksi juteltin niitä näitä ja tehtiin testi, jonka mukaan olin keskivaikeasti masentunut. Really. Keskivaikea. En olisi todellakaan uskonut, että voisin olla "niin" pahasti masentunut. Sain mielialalääkityksen ja ajan työpsykoligille. Olo oli huojentunut, että saan vihdoin edes jonkinlaista apua. Samalla pelotti todella paljon aloittaa lääkitys. Oikeastaan koko tuleva pelotti.


Työpsykologilla käyntejä oli tiedossa ainoastaan kolme, sillä enempää ei joku meidän työpaikan sopimus kattanut. Ensimmäinen käynti työpsykoligilla oli todella jännittävä ja ahdistava. Sitä ei helpottanut yhtään se, että tämä psykologi oli mies. Mun oli ensimmäisellä kerralla todella vaikea aloittaa puhuminen. En ollut yhtään valmistautunut siihen tilanteeseen enkä tiennyt mistä aloittaa. Lopulta sain avattua suuni ja kerrottua lähes koko elämäni jo ensimmäisellä kerralla. Huomasin nopeasti, kuinka helppo oli puhua juuri tälle psykologille. Luulen, että oli vain hyvä että tämä psykologi oli mies. Kun kaikki kolme psyklogikäyntiä oli ohi, en oikein osannut sanoa, oliko puhumisesti hyötyä vai ei. Ainakin sain hyviä elämänohjeita ja ennenkaikkea sain kuulla sen, ettei ole mikään ihme että kaltaiseni taustalla olen tässä tilanteessa. Menneisyyteni kätkee niin paljon menetyksiä ja kaikkea muuta.



Kun olin käynyt ne kolme kertaa psykologille, multa kysyttiin olenko nyt terve? Mä en siinä tilanteessa saanut oikein kunnon sanaa suusta, paitsi tietysti sen, että en mä nyt vielä ole. Mun olisi pitänyt kysyä tältä kysyjältä, että oletko tosissasi? Sillä jos tämä kysymys oli ihan oikea kysymys, niin ihan vinkkinä, että se masennus ei katoa sillä, että sä käyt kolme kertaa puhumassa psykologille. Matka on aika h*lvetin pitkä, joka tekisi mieli jättää edelleen kesken. Vaikka kuinka itse yrittää, ei sitä aina vaan jaksa.


Olen nyt elokuusta lähtien syönyt niitä mielialalääkkeitä. Aluksi ne tuntui vain väsyttävän ja muutenkin vain pahentavan tilannetta. Mutta sitten niistä ehkä olikin hyötyä, sillä nyt tässä lokakuussa mulla on ollut ihan hyviä päiviä ja muutenkin hyvä fiilis. En tosin tiedä johtuuko se noista lääkkeistä, vai kenties joulusta jota täällä jo innolla fiilistelen. Mutta olen muutenkin huomannut, että olen töissä ollut vähän pirteämpi ja jopa puheliaampi. Kunnes tuli tämä päivä. Tänään mun pää meinas räjähtää todella monta kertaa. Tänään en todellakaan olisi jaksanut. Tuntuu, että töissäkin on ihan liikaa kaikkea, mitä en yksinkertaisesti tahdo jaksaa. Ja sitten on tietysti tämä hiton korona, joka tottakai vaikuttaa siihen mielentilaan, niinkun tietysti meillä kaikilla.


Mua ihan oikeasti välillä v*tuttaa vastata kysymyksiin, miksi olen niin mieli maassa ja hiljainen. Mulla nyt kun sattuu välillä olemaan niitä hiton vaikeita päiviä, eikä se aina todellakaan johdu siitä pelkästä v*tutuksesta, vaan puhtaasti siitä, että välillä tuntuu ettei jaksaisi olla tällä planeetalla ollenkaan. Se elämän ilo kun ei ole tullut vielä takaisin. Lisäksi jos minulla on se huono päivä, saan kuulla että minulla on väärä asenne. No ei se ole kyllä asenteestakaan kiinni, vaikka sitä kuinka yrittää. Mä en missään nimessä haluaisi mitään sääliä, mutta välillä olisi kiva saada edes jotain ymmärrystä.. 


Olisi tosi mahtava kuulla teidän kokemuksia ja ajatuksia tästä aiheesta.. 😊

Lähetä kommentti