Eilen sytytettiin kynttilä itsemurhan tehneiden muistolle. Mun on pitänyt kirjoittaa tästä aiheesta aikaisemminkin, juurin näinä aikoina, mutta en ole saanut vaan aikaiseksi kirjoittaa ajatuksiani ylös. Myös minä sytytin kynttilän eräälle henkilölle lähipiirissäni.

Mitä itsemurhasta pitäisi ajatella? Entä sitten, kun joku läheinen tekee sen? Musta tuntuu, että yleinen ajatus itsemurhasta on se, että kuinka itsekästä se voi olla. Ehkä ajattelisin toisin, jos oma tilanteeni olisi toinen. Kun sä olet masentunut ja välillä käyt todella syvissä vesissä, alkaa sitä jotenkin ymmärtämään ihmisiä, jotka päättävät päivänsä oman käden kautta. Onhan se ihan kamalaa jo ajatuksena, mutta joskus se voi olla se ainoa ratkaisu varsinkin erittäin huonolla hetkellä, vaikka muitakin olisi.


Lähipiirissäni oli siis henkilö, joka päätti päivänsä hyppäämällä junan alle. Olin silloin 15-vuotias, eikä sitä asiaa käsitelty minun kanssani oikeastaan ollenkaan. Jälkikäteen olisin jo silloin tarvinnut keskusteluapua. Vaikka emme olleet kovin läheisiä tämän ihmisen kanssa, on hänen kohtalonsa mietityttänyt jälkikäteen hyvin paljon. Hän ei asunut kovinkaan lähellä, emmekä käyneet koskaan hänen luonaan, eikä hän käynyt enää meillä silloin, kun olin isompi. Hän asui yksin ja eli varmaan muutenkin hyvin yksinäistä elämää. Hän ei vastannut enää loppuaikoina puheluihin. Olen miettinyt, miksi me sukulaiset ei yritetty auttaa enemmän? Olisimmeko voineet estää tämän tapahtuman? Näitä on ihan turha miettiä ja samalla on hyvin ristiriitaista miettiä näitä oman tilanteeni takia. Mutta ehkä tämä oli se ainoa ratkaisu hänelle. Muutenkin jossittelu on täysin turhaa.

Täytyy sanoa, että on kamalaa nähdä uutinen, joka käsittelee kuolemaa ja joka kertoo vielä sun omasta läheisestä. Vielä kamalampaa on nähdä kommentteja liittyen siihen uutiseen. Suora lainaus kyseisen uutisen kommenttikentästä: "Olin menossa kouluun sillä junalla. Se oli oikeesti tosi järkyttävää... Mut se mies kuoli heti..." Se mies oli setäni.


Olen itse nuori nainen ja mulla on vielä elämä edessä. Mutta minkälainen elämä? Se miten sitä välillä näkee maailman ja tulevaisuuden, ei sitä haluaisi edes yrittää. Sitä alkaa miettimään sitä viimeistä tekoa - eli itsemurhaa. Mutta miksi olen vielä tässä, on se että en yksinkertaisesti pystyisi tekemään sitä. Tai ainakin pelkäisin sitä, että en onnistuisi siinäkään. On aika tärkeää se, ettei jää näiden ajatusten kanssa elämään, vaan hakee sitä apua. En sano että se apu mitä olen saanut, olisi kokonaan poistanut näitä ajatuksia. Siihen on pitkä tie, että elämästä tulee taas elämisen arvoista.

Mun on siis vaikea ajatella itsemurhaa itsekkäänä tekona. En tietenkään tarkoita sitä, että se olisi millään tavalla oikein, mutta ehkä jollain tavalla täytyy yrittää ymmärtää, että se henkilö joka päättää päivänsä, ei ollut muuta tietä. Siinä tilanteessa on myöskään turha enää miettiä, mitä olisi voinut tehdä. Siksi onkin tärkeää huolehtia niistä läheisistä. Myös minä olen saanut jonkinlaista tukea elää täällä, ja ennen kaikkea tukea siihen avun hakemiseen. Ja se onkin elin tärkeää.

Haetaan apua ja autetaan toinen toisiamme huonoilla hetkillä, joohan?

Ei kommentteja

Arvostan kommenttiasi suuresti! ♡