Mitä pitäisi ajatella ihmisestä, joka päätyy tekemään itsemurhan

16. marraskuuta 2020

Eilen sytytettiin kynttilä itsemurhan tehneiden muistolle. Mun on pitänyt kirjoittaa tästä aiheesta aikaisemminkin, juurin näinä aikoina, mutta en ole saanut vaan aikaiseksi kirjoittaa ajatuksiani ylös. Tämä aihe koskettaa minua erityisen paljon. Myös minä sytytin kynttilän eräälle henkilölle lähipiirissäni, joka päätyi tekemään tämän ratkaisun. Myös minulle joku olisi voinut sytyttää kynttilän, mutta olen tässä.


Mitä itsemurhasta pitäisi ajatella? Entä sitten, kun joku läheinen tekee sen? Musta tuntuu, että yleinen ajatus itsemurhasta on se, että kuinka itsekästä se voi olla. Ehkä ajattelisin toisin, jos oma tilanteeni olisi toinen, mutta kun sä olet masentunut, ja välillä käyt todella syvissä vesissä, alkaa sitä jotenkin ymmärtämään ihmisiä, jotka päättävät päivänsä oman käden kautta. Onhan se ihan kamalaa jo ajatuksenakin, mutta joskus se voi olla se ainoa ratkaisu. Vaikka muitakin ratkaisuja on, ei masentunut sitä välttämättä näe tai edes halua.



Lähipiirissäni eräs henkilö päätti päivänsä hyppäämällä junan alle. Olin silloin 15-vuotias, eikä sitä asiaa käsitelty minun kanssani oikeastaan ollenkaan. Jälkikäteen olisin jo silloin tarvinnut keskusteluapua. Vaikka emme olleet kovin läheisiä tämän ihmisen kanssa, on hänen kohtalonsa mietityttänyt jälkikäteen hyvin paljon. Hän ei asunut kovinkaan lähellä, emmekä käyneet koskaan hänen luonaan, eikä hän käynyt enää meillä silloin, kun olin isompi. Hän asui yksin ja eli varmaan muutenkin hyvin yksinäistä elämää. Hän ei vastannut enää loppuaikoina puheluihin. Olen miettinyt, miksi me sukulaiset ei yritetty auttaa enemmän? Olisko voineet estää tämän? Näitä on ihan turha miettiä, ja samalla on hyvin ristiriitaista miettiä näitä oman tilanteeni takia. Mutta ehkä tämä oli se ainoa ratkaisu hänelle.


Täytyy sanoa, että on kamalaa nähdä uutinen, joka käsittelee kuolemaa ja joka kertoo vielä sun omasta läheisestä. Vielä kamalampaa on nähdä kommentteja liittyen siihen uutiseen. Suora lainaus kyseisen uutisen kommenttikentästä: "Olin menossa kouluun sillä junalla. Se oli oikeesti tosi järkyttävää... Mut se mies kuoli heti..." Se mies oli minun setäni.



En häpeä myöntää sitä, enkä tiedä tarvitseeko sitä edes hävetä, että olen ajatellut monta kertaa tappavani itseni, tai ainakin haluavani kuolla. Eihän se niin saisi olla, sillä olen nuori nainen ja elämä edessä. Mutta minkälainen elämä? Se miten sitä välillä näkee maailman ja tulevaisuuden, ei sitä haluaisi edes yrittää. Mutta miksi en olen vielä tässä, on se että en yksinkertaisesti pystyisi tekemään sitä. Tai ainakin pelkäisin sitä, että en onnistuisi siinäkään. On aika tärkeää se, ettei jää näiden ajatusten kanssa elämään, vaan hakee sitä apua. En sano että se apu mitä olen saanut, olisi kokonaan poistanut näitä ajatuksia. Siihen on pitkä tie, että elämästä tulee taas elämisen arvoista. Mutta toivottavasti tulee vielä se päivä, kun voin ihmetellä että olen edes ajatellutkaan elämän päättymistä oman käden kautta.

Mun on siis vaikea ajatella itsemurhaa itsekkäänä tekona, mutta en tietenkään tarkoita sitä, että se olisi millään tavalla oikein. Mutta ehkä jollain tavalla täytyy yrittää ymmärtää, että henkilö joka päättää päivänsä, ei ollut muuta tietä. Siinä tilanteessa on myöskään turha enää miettiä, mitä olisi voinut tehdä. Siksi onkin tärkeää huolehtia niistä läheisistä. Myös minä olen saanut jonkilaista tukea elää täällä, ja ennenkaikkea tukea siiven avun hakemiseen, ja se onkin tärkeää. Jos ihminen ei kykene auttamaan itse itseään, auta sinä.

Toivottavasti saitte jotain selvää näistä ajatuksistani. Tämä oli aiheena hyvin vaikea ja rankka, mutta halusin silti tämän tekstin kirjoittaa. Nyt haluaisinkin lukea teidä mietteitä. Mitä ajatuksia itsemurha teissä herättää?

Lähetä kommentti